Yksinäinen surullinen kissanpentu piiloutui sateelta puiston puupenkin alle.
Sade oli hienoa ja tihkuvaa, mutta pieni Aino piti siitä silti.
Hän pukeutui iloisesti vaaleanpunaisiin kumisaappaisiinsa, ja mansikkakuvioinen sateenvarjo sopi niihin täydellisesti! Aino kkäveli äitinsä kanssa. Kun äiti juttelee kaupan edustalla tuttavansa kanssa, tyttö kuvitteli olevansa rohkea seikkailija.
Sade loppui, ja ympärillä oli ihania lätäköitä! Niiden syvyyttä saattoi jopa mitata, sillä jalassa olivat niin hienot saappaat!
Aino innostui kovasti, sillä hänellä oli nyt tärkeä tehtävä: löytää syvin lätäkkö. Siksi hän ei heti huomannut, mistä kuuluu naukumista. Hän jäi paikalleen ja kuunteli tarkasti. Surkea naukaisu kuului uudelleen. Varmasti ääni tuli naapuripenkin alta!
Hei, kenen sinä olet, pikku kaveri? – kysyi Aino pienelle punaiselle karvapallolle, joka pelokkaana kurkisti penkin alta.
Olen äitini! – pikkuinen kiljaisi säikähtäneenä.
Missä sinun äitisi on?
En tiedä, minä eksyin…
Aino, kulta, on aika mennä kotiin. Voi, kenen tämä pieni on? – äiti kysyi yllättyneenä. Hän oli juuri hyvästellyt tuttavansa ja tullut tyttärensä luo.
Hän on äitinsä! – Aino vastasi varmasti. – Ja hän on eksyksissä!
Raukka, huokaisi äiti, aivan märkä! No niin, Aino, päätös on tehty: ota uusi ystäväsi mukaan. Tällaisen pienen ei kannata palella täällä. Sinä, pieni, älä huolehdi, löydämme äitisi!
Löydättekö todella? – kysyi kissanpentu surkeasti.
Tietysti, vastasi Aino. Hän kantoi varovasti sylissään pientä punaista karvapalloa.
Kotona pentu alkoi voida paremmin. Hän kuivui, kampasi turkkinsa kuntoon, ja Aino antoi hänelle maitoa. Kissanpentu kertoi asuvansa äitinsä ja vanhan emäntänsä kanssa, eikä hän ollut ennen ollut ulkona. Mummo oli kuitenkin mennyt naapurin luo eikä ollut sulkenut ovea, luultavasti huolimattomuudesta.
Emokissa nukkui, eikä Ruskiksella (näin pentua kutsuttiin) ollut mitään tekemistä. Niinpä hän päätti käydä hetkeksi ulkona katsomassa, mitä kiinnostavaa kadulla oli, ja palata heti takaisin.
Mutta kadulla hän näki niin kiinnostavan linnun! Pentu ei huomannut, miten joutui toisen pihalle. Lintu lensi yhtäkkiä pois, ja alkoi sataa.
Äiti ja mummo ovat huolissaan, eivätkä tiedä, missä olen. Miten minä nyt löydän tiensä kotiin? – Ruskis huokaisi surullisena.
Tiedän, tiedän! – Aino toi tusseja ja vihkon. – Kirjoitetaan ilmoitus!
Hienoa, tyttäreni, kehui äiti. Olen varma, että läheisesi löytävät sinut pian, Ruskis. Sillä välin voit viettää aikaa meillä, eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?
Ei tietenkään. Kiitos paljon.
Seuraavana päivänä ovikello soi. Emokissa ja emäntä, mummo, tulivat hakemaan pentua. Ainosta tuntui samaan aikaan surulliselta ja iloiselta. Hän oli ehtinyt kiintyä pikkuiseen, mutta aikuiset lupasivat, että he tapaisivat nyt usein.
Aino istui pöydän ääreen. Hän halusi kovasti piirtää uuden ystävänsä, ja samalla kirjaimet hyppivät vihkon lehdellä kuin leikkisät pikkulapset:
«Kenen lapsi on eksyksissä?
Penkin alla kissa itkee,
Sade sitä surettaa,
Kastelee, muttei lämmitä.
Kuka tuo punainen poika?
Hän on kuin pieni auringonsäde,
Joka eksyi äitinsä luota.
Hän on jollekin kaikki kaikessa,
Rakkain, ihanin ja suloisin,
Hyvä ja hellyttävä kissanpentu.
Miten hän yhtäkkiä eksyi,
Ja jäi myöhään iltaan yksin?
Tässä palelee lapsi,
Pieni punainen kissanpentu.
Ystävät, nyt on lähdettävä etsimään,
Emme voi kulkea ohi.
Surullisesti itkee lapsi,
Jonkun poika, kissanpentu.
Kun pieni on saanut suojaa,
Rakas, et ole yksin,
Lämmitämme, ruokimme sinut,
Vaikka emme olekaan perhe.
Äitisi on aivan lähellä,
Hän kiittää meitä katseellaan,
Pesemme sen suloisen pienen.
Saatamme kissanpennun ja kissan.
Eihän näin saa olla maailmassa,
Että lapsia eksyy!»
Tyttäreni, upea runo, olet hieno! – sanoi Ainon äiti. – Luulen, että Ruskis, hänen äitinsä ja mummo pitävät siitä.
Kyllä, mutta milloin näen hänet taas? – huokaisi tyttö.
Huomenna illalla he tulevat meille kylään, hymyili äiti. Lupasimmehan, että saatte pitää yhteyttä!
Hurraa! – huudahti Aino.
Heidän ystävyytensä Ruskiksen kanssa oli vasta alussa. Edessä oli monta päivää leikkejä ja kävelyretkiä. Tietysti aikuisten valvonnassa. Pienten lasten täytyy vielä kasvaa, ettei heitä taas eksy! Eihän maailmassa saa olla lapsia, jotka eksyvät!