Kerran Vilkku joutui suuriin vaikeuksiin, tai tarkemmin sanottuna — suureen jäätelötuoppiin. Tämä tapahtui juuri sen jälkeen, kun hän oli niellyt tähtiä ja hänen kurkkuaan oli särkynyt kokonaisen viikon! Tästä syystä pieni lohikäärme nukkui huonosti öisin ja käveli päivisin väsyneenä ja hajamielisenä.
Niinpä hän putosi suoraan tähän jäätelöön. Ja juuttui siihen kaulaan asti. Tahmeasta, kylmästä tuopista hän ei millään päässyt ulos. Niin hän istui puoli päivää jäätelössä. Hänelle ei jäänyt muuta kuin odottaa apua ja syödä. Ja kylmyys on tulta sylkevälle lohikäärmeelle, vaikka pienikokoinen olisikin, tuhoisa asia!
No, mistä Vilkku olisi voinut tietää, ettei hänen kannattanut syödä jäätelöä? Hän söikin vain vähän — puoli tuoppia, mutta seuraukset olivat vakavat!
Ei, hän ei vilustunyt eikä saanut angiinaa, ei mitään sellaista. Mutta nyt hänestä ei voi tulla oikeaa tulta sylkevää lohikäärmettä! Itse asiassa lohikäärmeenpojat eivät vielä osaa sylkeä tulta kuten aikuiset.
Mutta jos yrittää, voi päästää savua ja jopa iloisia punaisia kipinöitä. Jäätelön jälkeen Vilkku menetti täysin nämä kyvyt.
Hän suri kauheasti lempipuuhaansa — ei savua, ei kipinöitä saanut aikaan. Ystävä Veikko myötätunsi häntä, Tommikin sääli Vilkkua, mutta oli myös niitä, jotka suoraan pilkkasivat häntä. Valtteri ei missannut yhtäkään tilaisuutta kiusata Vilkkua.
Viivi luki ikuisesti saarnaavia puheita ja yritti lähettää hänet terveydenhoitajalle, ja aikuiset eivät edes kiinnittäneet huomiota. Ei auttanut muu kuin hyväksyä tilanne, mutta aika ajoin oli silti hyvin surullista.
Niinpä hän kerran istui oksalla ja hiljaa sureskeli. Ja näki jotain! Puistossa oli autio, vain yksi ihminen oli kaukaisella penkillä. "Näyttää vielä poikaselta," —ajatteli Vilkku. —"Itkekö se vai?".
Todellakin penkillä itki pieni tyttö. Hän itki niin, että Vilkku alkoi sääliä häntä. Mutta lentää lähemmäs hän ei uskaltanut.
Voi pojat. Tyttö, varmasti. Katso miten ulvoo.
Sanoi entistä tietämättä ilmestynyt Veikko.
Noin äänekkäitä en ole koskaan nähnyt. Vaikka niitä täällä tuon puun alla on täynnä.
On ollut äänekkäämpiäkin.
Sanoi Valtteri, joka lensi Veikon perässä.
Vilkku, mitä sinä täällä? Haaveiletko yhä savun päästämisestä? Vai löysitkö vain seuraa, jonka kanssa itkeä?
Vilkku pullistui kokonaan, niin kyllästynyt hän oli tähän Valtteriin.
Miten outoja he ovat, ihmiset.
Äänensä kuuluville antoi Viivi. Hänkin istui heidän oksalleen.
Katso millaisia hirviöitä, niin valtavia!
Niin, totta, jättiläisiä.
Myöntyi Veikko.
Olisi parempi, jos he olisivat meidän kokoisia. Silloin ehkä auttaisin jollain tavalla... no, tuota, joka ulvoo.
Kuunteli Vilkku heitä, kuunteli eikä kestänyt. lensi suoraan tytön luo. Hän istuutui tämän valtavan itkijän viereen penkin reunalle ja hämmentyi heti. Mitä sanoa? Millä lohduttaa?
Ja hän alkoi vain tarkkaavaisesti katsoa tyttöä. Tyttö yhtäkkiä vaikeni ja katsoi pelokkaasti Vilkkua.
Sinä... vielä... hik... k-kuka sinä olet?
Sekin on selvää, kun noin itkee — tahtoipa tai ei, änkyttää.
Minä olen Vilkku. Entä sinä?
Minä olen Anni. Mistä sinä olet täällä?
Vastasi tyttö.
Minä? Lohikäärmepuusta, tuosta.
Ja Vilkku viittasi kodin suuntaan.
Vau! En tiennyt, että siellä asuu joku. Minä asun talossa, mutta sitä ei täältä näe, se on kaukana.
Miksi sinä sitten istut täällä ilman hoitajaa, jos talo on kaukana?
Ei minulla ole hoitajaa. Minä kävelin puistossa äidin kanssa, ja hän katosi.
Vilkku näki, että huonosti menee, kohta alkaa taas ulvonta.
Haluatko, että annan sinulle jotain?
Näillä sanoilla lohikäärme tarttui maasta lehteen, jossa oli toukka, ja raahasi sen uudelle tuttavalleen. Tyttö hyppäsi kiljuen penkiltä ja heilutti käsiään häntä kohti.
Ei-ei, ei tarvitse lahjoja, minä en enää itke!
Hän istui takaisin ja jopa hymyili vähän.
Näytä mieluummin, miten syljet tulta! Lohikäärmeet ovat kai kaikki tulta sylkeviä?
Tässä tuli Vilkun vuoro synkistyä.
En minä voi.
Mutisi hän.
No, ei sitten tarvitse, muuten vielä poltat penkin.
Päätteli hän. Yhtäkkiä heidän luokseen alkoi lentää kaikilta suunnilta muita lohikäärmeenpoikasia. Viivi läimähti vauhdilla suoraan Annin päälle.
Voi.
Säikähti tyttö. Ja Valtteri lensi suoraan hänen nenänsä eteen ja alkoi näyttävästi nuuhkia häntä.
Tämä on jättiläinen. Vaikka ei olekaan niin pelottava kuin sivusta näytti!
Venytteli Veikko.
Ja millainen hänellä on turkki päässä pitkä.
Veti Tommi häntä vaaleasta hiussuortuvasta.
Au!
Tytön huulet pullistuivat loukkaantuneina ja silmät alkoivat taas kiiltää.
Miksi te kiusaatte?
Närkästyi Vilkku. Mutta kukaan hänen kavereistaan ei ajatellut lopettaa, he keskustelivat äänekkäästi tytöstä, koskivat hänen hiuksiaan, nenäänsä ja kurkistivat korviinsa. Hän kyyristyi kokonaan ja alkoi taas ulvoa. Tässä Vilkku ei kestänyt toista kertaa. Hän suuttui ja puhahti!
Mutta ei tulta—hänen kurkustaan purkautui yhtäkkiä todellinen lumimyrsky. Kokonainen lumen laukaus osui Valtterin nenään, ja Veikon ja Viivin korvat peittyi huurretta.
Tämä on mahtavaaaaaaa.
Iloitsi Veikko. Kaikki lohikäärmeet lensivät yllättyneen Vilkun lähemmäs ja alkoivat pyytää häntä toistamaan tempun.
Hän mielellään puhalsi heihin vielä, saaden aikaan kevyen lumihiutaleiden jonon ja jäähdyttäen kaikkien kasvot.
Siksipä et voinut sylkeä tulta, sinä olet lunta sylkevä!
Ymmärsi Anni.
Voi, äitini löytyi. Äiti! Näkemiin, Vilkku!
Ja tyttö juoksi äitinsä luo. Ja tyytyväinen lunta sylkevä lohikäärme heilutti hänelle perään.
