Luku seitsemäs. Miten Aasi tutustui musiikkiin
Eräänä päivänä talon emännän luona soi ovikello. Aasi oli jo tottunut: jos kello soi noin sointuvasti, joku on tullut käymään.
Asuntoon alettiin raahata valtavaa laatikkoa. Se oli pitkä ja tilava. Ei ollut selvää, mitä sen sisällä oli. Aasi odotti uteliaana.
Isäntä avasi pitkään osia, katseli ja sovitti yhtä osaa toiseen, ja ...näennäisesti tyhjästä kohosi... piano!
Aasi tiesi, että kyseessä oli piano, sillä hän oli nähnyt sellaisen jo Saksassa, mistä hän oli kotoisin. Siellä sitä kutsuttiin kuitenkin aivan toisin. Samoin kuin aasia itseään. Samoin kuin kaikkia esineitä. Täällä emäntä ja isäntä kulkivat ympäriinsä ja toistelivat loputtomasti: »Piano, piano, ah, mikä piano!»
Se oli valkoinen, ja sen mustavalkoiset kiiltävät koskettimet näyttivät siltä, kuin seepra olisi juossut niiden yli unohtaen raidoituksensa. Aasi ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä sillä pitäisi tehdä. Saksassa se vain seisoi nurkassa. Täälläkin se asetettiin nurkkaan.
»Ehkä tämä on talojen nurkkien koristeeksi», hän ehti ajatella.
Mutta soittimen näky teki vaikutuksen. Sitten isäntä istuutui pianon ääreen korkealle tuolille, ja yhtäkkiä hänen sormensa vilisivät koskettimilla, ja ilmaan levisi musiikkia.
Se tuntui koskettavan Aasin sielun syvimpiä kieliä. Ja jos pehmoaasi olisi osannut itkeä, hän olisi varmasti vuodattanut kyyneleen. Nyt hänen nenäänsä vain kutkutti, ja yksi pieni lanka pääsi pilkistämään, joten oli niistettävä, jotta se saatiin piiloon takaisin.
Kun isäntä lopetti soittamisen, Aasi halusi sanoa: »Vielä, vielä, vielä, olkaa hyvä». Mutta hän ei osannut puhua niin kovaa, että hänet kuultaisiin. Isäntä kuitenkin kuin kuuli hänet ja soitti vielä yhden sävelmän, sitten vielä yhden ja vielä yhden.
Aasi ei voinut uskoa, että nuo kauniit, ilmavat sävelmät lensivät ulos isosta, pöydän kokoisesta pianosta, eikä niitä voinut lainkaan koskettaa. Ne vain leijailivat ilmassa näkymättöminä.
»Miten asia, jota ei voi koskettaa, voi herättää näin paljon tunteita? — Aasi ajatteli ja teki johtopäätöksen. ― Se, mihin ei voi koskea, ei aina ole olematonta. On asioita, joita ei ikään kuin ole, mutta ne tunkeutuvat sydämeen. Vaikka tuo sydän ei olisikaan nelikammioinen, vaan pehmeä. Ja vaikka ihmiset puhuisivat eri kieliä eivätkä ymmärtäisi toisiaan, musiikki on yhteinen kieli».
Näin Aasi tutustui musiikkiin.
Luku kahdeksas. Miten Aasille tehtiin leikkaus
Eräänä päivänä, seuraavan kylvyn jälkeen, kun Aasi oli otettu lämpimältä parvekkeelta, missä hän oli nauttinut auringosta ja hengittänyt kuivattujen aprikoosien tuoksuja, emäntä tarkasti hänet ja rypisti otsaansa.
Hän käänteli häntä pitkään ja tarkkaan ja pyöritteli yhä hänen oikeaa tassuaan, ja huokaili siihen niin raskaasti, että Aasi itsekin huokaisi raskaasti ja alkoi huolestua. Mitä siellä oikein oli tapahtunut, kun emäntä huokailee noin?
Yleensä emäntä rauhoittui, kun hän halasi Aasiaan, ja joskus hän jopa lakkasi itkemästä. Aasi imi hyvin suolaisen veden, jota emäntä joskus pyyhki kasvoiltaan suoraan hänen päälleen. Nyt emäntä huolehti hänestä. Aasi tunsi sen.
Pian koolle kokoontui koko neuvottelu: emäntä ja hänen äitinsä. Ja nuo kaksi naksuttelivat kielellään ja keskustelivat hänestä. Lopulta Aasi näki, että he ottivat esiin pitkän ja ohuen neulan valkoisella langalla ja... Voi! Aasi olisi varmasti huudahtanut, jos olisi osannut puhua kovaa. Jokin pisti kipeästi hänen oikeaan tassuunsa.
Sitten vielä pistos, ja vielä kerran. Aasi aikoi jo protestoida, mutta emäntä alkoi kääriä hänen tassuaan valkoiseen puhtaaseen sidekankaaseen, joka tuoksui lääkkeille, koska se oli maannut pitkään lääkekaapissa, ja asetti hänet sänkyyn omalle tyynylleen.
Aasi kuuli, kuinka he puhuivat: »Leikkaus, leikkaus» ja säälivät häntä. Eikä hänen tassunsa enää juuri sattunut. No, ehkä vain hieman. Vähän.
Ennen nukkumaanmenoa emäntä halasi Aasia ja sanoi hiljaa: »Tänään leikkauksen jälkeen ei saa, mutta huomenna annan sinulle maailman parhaan herkun rohkeudestasi». Ja Aasi nukahti odottaen herkullista aamua. Näin Aasi oli ensimmäistä kertaa leikkauksessa.
Luku yhdeksäs. Miten Aasi ystävystyi Kettupojan kanssa
Monikerroksisessa talossa Opettajankadulla on vain yksi Aasille erityinen asunto. Se, jossa hän asuu. Emäntänsä, tämän miehen ja vihreän kasvin Pipiton kanssa.
Pipito ei tosin ole aina vihreä. Se pudottaa muutaman keltaisen lehden pari kertaa vuodessa, ja ennen uutta vuotta sen latva alkaa punertua. Aasi pitää kovasti tästä ajasta.
Kodista tulee juhlava, se tuoksuu havuille, mandariineille ja suklaalle (suklaan tuoksu rauhoittaa aina Aasia), ja jopa Pipito punaisilla lehdillään muistuttaa, että juhlien aika on tulossa.
Lienee syytä mainita, että Pipitoa kutsutaan Pipitoksi sen vesihimon vuoksi. Miten se juokin vettä! Emäntä kaataa lasillisen hopeanhohtoiseen ruukkuun, ja sekunnin päästä vesi on kadonnut Pipitoon. Voilà! Sellainen taikatemppu. Aasi ei osaa juoda noin.
Pipiton kanssa on myös hyvä olla hiljaa. Kun emäntä lähtee kotoa, hän vie aina Aasin ikkunalaudalle Pipiton viereen, ettei heille tule tylsää, ja he nauttivat toistensa seurasta vaiti. Aasi tottui nopeasti elämään tässä viihtyisässä asunnossa. Hän alkoi jo unohtaa elämänsä kodissa kaukaisessa Saksassa. Aasilla oli kuitenkin siitä asti jäljellä rakkaus matkustamiseen.
Harmi vain, että tässä talossa Pipiton lisäksi Aasilla ei ollut yhtään ystävää, jonka kanssa olisi voinut leikkiä, kun isännät eivät ole kotona, kuiskutella ennen nukkumaanmenoa tai jakaa pehmeitä ajatuksiaan.
Mutta eräänä päivänä, matkan jälkeen joulunviettoon toiseen kaupunkiin, isännät purkivat matkalaukusta tavaroita kuten tavallisesti ja löysivät yllättäen punaisen neulotun kettupojan.
Hän oli kokonaan punaisesta langasta, mutta hänen häntänsä päässä oli valkoinen kärki, ikään kuin hänet olisi kastettu väriin, ja hänellä oli valkoiset korvat ja yhtä lumivalkoinen vatsa. Isäntä piti häntä kädessään, ja hän roikkui aivan liikkumattomana. »Vain lelu», huokaisi Aasi raskaasti.
Hän tiesi, että jotkin lelut jäävät vain leluiksi. Kettupoika laitettiin sohvalle, ja hänet ikään kuin unohdettiin, mutta Aasi vilkuili häneen silloin tällöin. Ihmisten silmissä sohvalla näytti olevan kaksi lelua, mutta todellisuudessa sohvalla makasi täysin elävä Aasi ja aivan liikkumaton kettupoika.
Aasi katsoi kettupoikaa niin pitkään ja tarkasti, että hetkeksi hänestä tuntui, kuin jokin olisi syttynyt hänen silmiinsä. Aasi räpäytti kahdesti, kettupoika räpäytti kahdesti vastaukseksi. Aasi liikautti tassuaan, kettupoika heilautti häntäänsä hädin tuskin huomattavasti.
Aasi alkoi puhua iloisesti, nopeasti ja sekavasti omalla pehmeällä kielellään, ja kettupoika vastasi vieläkin nopeammin hiukan rämisevällä äänellä.
Ihmiset taas näkivät edelleen sohvalla kaksi pehmolelua.
Tästä päivästä alkoi ystävyys Aasin ja Kettupojan välillä, kestämään koko elämän ajan. Vaikka ehkä sekään ei riitä tällaiseen ystävyyteen ja elämään.