Kaukana erämaassa, tiheässä ja läpipääsemättömässä metsässä asui karhuemo Kaisa. Hän oli asettunut hiljaiselle paikalle ja rakentanut itselleen tukevan, lämpimän ja viihtyisän pesän.
Hän ei asunut yksin. Hänellä oli kolme tytärtä, karhunpentua: Liisu, Lotta ja Helmi. Metsän mittapuun mukaan Kaisa oli monilapsinen äiti.
Tytöt olivat sukkelia ja somia, mutta hyvin levottomia. Kuten kaikki pennut, he olivat suuria makeisten ystäviä. Emo ei kuitenkaan hemmotellut tyttäriään kovin paljon. Elämä oli raskasta, kaikki täytyi tehdä itse: pesää piti korjata ja talven varastoja kerätä. Karhunpentujen kasvattaminen ei myöskään ollut helppo tehtävä.
Eräänä päivänä pesän oveen koputettiin. Liisu, Lotta ja Helmi syöksyivät ovelle avatakseen sen nopeasti, mutta äiti sanoi: ”Eivätkö lapset saa avata ovea vieraille? Mitä jos tapahtuu jotain pahaa!”
Kaisa vilkaisi pyöreästä pienestä ikkunasta. Oven takana seisoi Mummo Jaga, kyyryssä kuin koukussa. Kaisa tunsi vanhan akan hyvin ja avasi hänelle heti oven. Mummon surkea ulkonäkö pelästytti aluksi karhuperheen, mutta sitten he ymmärsivät: hän tarvitsi kiireesti apua!
Kyllä vain, apua! Sillä vaikka noidatkin joskus tarvitsevat sitä, puhumattakaan muista…
Jaga astui kynnyksen yli ja lyyhistyi maalattialle. Kaisa valitti, ja pennut ryntäsivät auttamaan vierasta. Liisu pyyhki hänen otsaansa tuoreella tupsulehdellä, Lotta hieroi hänen kantapäätään mäyrän rasvalla ja Helmi tipautti lusikalla vadelmalla maustettua nokkosteetä.
Kiitollisena kaikista toimenpiteistä ja juotuaan muutaman kulauksen elävöittävää juomaa Mummo Jaga alkoi tulla tajuihinsa.
Olen pelastettu. Olen elossa. Kiitos! kuiskasi vanha akka.
Karhut eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Silloin Jaga sanoi saman karhunkielellä, ja kaikki alkoivat halata kuivettunutta vanhusta.
Mummo Jaga näytti todella huonolta. Pitkä yksinäisyys oli uuvuttanut hänet, ja hän oli sairastunut taudilla nimeltä ”liiallisen surumielisyyden ja itkuisuuden oireyhtymä”. Kaisa ehdotti, että Jaga asuisi heidän luonaan ja paranisi hiukan.
Jään mielelläni luoksenne, rakkaat ystävät, Jaga vastasi kuiskaten.
Pennut olivat riemuissaan. He tekivät kuperkeikkoja ja tanssivat, ja sitten ryhtyivät valmistamaan ruokaa.
Sinun täytyy kerätä voimia, Jaga, ja aloittaa karhudieetti pikaisesti, Kaisa sanoi. Pähkinäleivät, tammenterhokeitto, havukiisseli, pihlajahillo, tuomenmarjapuuro ja vadelmalla maustettu tee. Meidän ruokamme on auttanut monia metsän asukkaita jaloilleen. Se on koeteltu keino!
Jaga eli karhuperheessä huolettomasti ja rauhassa, sydämensä ja sielunsa levätessä. Hän lakkasi itkemästä, kaunistui ja nuortui. Pennut Liisu, Lotta ja Helmi huolehtivat hänestä kuin omasta isoäidistään. Ja eräänä päivänä Mummo Jaga sanoi:
Kaisa, kiitos sinulle kaikesta hyvyydestäsi! Nyt olen aivan terve! Kutsun sinun pentusi luokseni vierailulle. Huolehdin heistä!
No, antaa heidän käydä, sanoi karhuemo ja kääntyi tyttäriinsä. Käyttäytykää vain hyvin ja auttakaa isoäitiä kaikessa!
Niin Mummo Jaga ja karhunpennut saapuivat kanankoivilla seisovalle mökille. Mökin vieressä asui kanto nimeltä Pökkelö. Se oli elävä ja osasi puhua. Se toivotti vieraat tervetulleiksi ja pyysi saada tammenmahlaa.
Ensimmäisistä päivistä alkaen Helmi, Liisu ja Lotta oppivat musiikin perusteet. Jaga opetti heitä soittamaan pillillä ja rummulla, ja kanto Pökkelö opetti laulamaan. Vanha akka toisteli usein, että tyttärien tulee olla hyviä apulaisia äideilleen. Hän näytti, miten paistetaan vadelmapullia, keitetään koivunmahlasta karamelleja ja valmistetaan tuomenmarjahilloa.
Eräänä päivänä Mummo Jaga vei karhunpentuja metsään ja otti mukaansa kärryt. Matkalla hän kertoi heille tämän:
Kun olin ihan pieni, isoäitini paljasti minulle yhden suuren karhusalaisuuden.
Minkälaisen karhusalaisuuden? huusivat Liisu, Lotta ja Helmi yhteen ääneen.
Jaga istuutui kannolle, siristi vasenta silmäänsä, katseli ympärilleen ja alkoi puhua:
Tässä se on… Kauan, kauan sitten karhut olivat… ihmisiä!
Ei, se ei voi olla totta! huudahtivat pennut.
Kyllä on! Eihän karhuilla muuten olisi niin inhimillistä katsetta! Ja he osaavat kävellä hyvin takajaloillaan. Ennen ihmiset ja eläimet puhuivat samaa kieltä, yksinkertaista ja monimutkaista yhtä aikaa. Minulle karhut ovat kuin ihmisiä! Rakastan niitä kovasti!
Kerrottuaan tarinansa Mummo Jaga vei pennut vadelmikkoon. He täyttivät korinsa nopeasti.
Nyt mennään mäntymetsään! huusi Jaga.
Liisu, Lotta ja Helmi pysyivät tuskin vanhan akan perässä.
Noin, keräilkää käpyjä! Valitkaa isommat!
Tämä on minun kaunis omenapuuni! Tulkaa tänne! Se haluaa tarjota teille mehukkaita ja tuoksuvia hedelmiään! kehotti Jaga lemmikkejään. Eikä siinä vielä kaikki… Pitää auttaa äitiänne talvivarastojen kanssa. Hänellä on yksin vaikeaa. Mennään nuorten koivujen taimikkoon. Viime vuonna sieltä sain suuren sadon villiporkkanaa!
Kiitos, Mummo Jaga, me rakastamme juuresruokia! vikisivät pienet karhut. He kaivoivat villiporkkanaa niin innokkaasti, että Jaga ihmetteli.
Hyvin tehty! Paljon porkkanoita kerätty! Te olette mainioita! kehui Jaga pentuja. Lopulta kärryt olivat täynnä metsän lahjoja.
Nyt, rakkaat pieneni, on aika palata äitinne luo. Hän odottaa teitä kotiin tänään. Autan teitä kuljettamaan herkut, mutta matkalla meidän pitää vielä käydä minun valkoisella niityllä.
Pennut vetivät kärryjä, ja Jaga työnsi niitä takaa, jotta kulku olisi helpompaa.
Kuljettuaan pienen metsikön läpi matkaajat saapuivat aukealle ja tunsivat ihanan tuoksun… Heidän edessään levisi kielojen täyttämä niitty! Valkoinen, valkoinen kuin valtava pehmeä pilvi!
Nämä ovat lempikukkiani! Ne kukkivat täällä keväällä, kesällä ja syksyllä. Keräätte kukin kimpun ja annatte äidillenne karhulle. Ensin hän ihailee niitä, ja kun ne kuihtuvat, niistä voi tehdä erinomaisia sydäntippoja. Äidin sydämen pitää olla täysin terve! sanoi Mummo Jaga.
Liisu, Lotta ja Helmi keräsivät kielot. He ihailivat valkoisten kukkien kauneutta ja hengittivät luonnon ihanaa tuoksua. Yhtäkkiä Jaga astui niityn keskelle ja alkoi huutaa taivaalle outoja sanoja. Sitten hän taputti kätensä yhteen seitsemän kertaa, ja hänen käsiinsä laskeutui pieni pilvenhattara. Vanhus alkoi puristaa sitä joka puolelta, ja yhtäkkiä siitä alkoi sataa. Se kasteli vain kielonniittyä.
Ihme, ihme! Mikä ihme! huusivat pienokaiset.
Kun kastelu oli ohi, Jaga päästi pilven irti, ja se palasi taivaalle.
Matkalla pysähdytään kanankoivilla seisovalle mökille, komensi Jaga karhunpentuja. Minun täytyy vielä antaa Kaisalle jotain.
Vanhus kantoi ketterästi kärryyn kukkanektarin täyttämän tynnyrin. Sinne hän lisäsi myös tynnyrin koivunmahlaa karamellien valmistusta varten.
Jonkin ajan kuluttua Mummo Jaga, Liisu, Lotta, Helmi ja lahjoin täytetty kärry olivat karhun pesän luona. Kaisa syöksyi halaamaan lapsiaan ja kiittämään ystäväänsä runsaista lahjoista.
Ei kiitoksia tarvita! toisteli Jaga. Hyvä teko palkitaan! Joka auttaa muita, löytää myös itselleen avun! Ja arvot ovat kaikilla samat: sekä ihmisillä että metsän asukkailla!