Kerran syntyi pieni auringonsäde nimeltä Helios. Hän oli rohkea ja hyvin utelias. Hän halusi kovasti tutkia ympäröivää maailmaa.
Eräänä päivänä Helios kuuli Taikaputouksesta, jonne oli piilotettu aarteita. Auringonsäde päätti etsiä tämän salaperäisen paikan. Hän ei halunnut menettää mahdollisuutta lähteä niin jännittävälle seikkailulle.
Helios harhaili pitkään ja tajusi lopulta eksyneensä. Alkoi hämärtyä, ja sankarimme tunsi olonsa epämukavaksi, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt auringonlaskua. Tuntematon pelotti, mutta halu kokea jotain uutta oli vahvempi kuin pelko.
Kun aurinko oli laskenut, Helios huomasi, että sen tilalle nousi jotain samankaltaista mutta aivan erilaista. Auringonsäde ei voinut irrottaa katsettaan hänen edessään avautuvasta kuvasta. Hän seisoi lumoutuneena hiljaa ja katseli jotain uskomattoman magneettista.
Yhtäkkiä Helios kuuli hellän, lumoavan naisen äänen:
Hei, oletko eksynyt?
Säde hypähti pelästyneenä paikoillaan ja huudahti:
Kuka siellä?
Älä pelkää, olen Selene. Voit kutsua minua vain Kuuksi. Ajattelin, että kahden tunnin aikana, jonka katsot minua, arvaat jo... Mitä sinä teet täällä näin myöhään?
Joten sinä olet se... Etsin Taikaputousta. Voitko auttaa minua?
Miksi sitä tarvitset?
Haluan ottaa sieltä kaikki aarteet ja tulla rikkaimmaksi!
Voi, olet vielä ihan pieni. Etkö tiedä, ettei rikkautta mitata jalokivillä?
Mihin sitten?
Esimerkiksi ystävissä. Onko sinulla ystäviä? Koska tulit tänne yksin, voin olettaa, ettei ole. Eikö niin?
Helios synkistyi ja nyökkäsi vain.
No niin, voin auttaa sinua, mutta yhdellä ehdolla. Minulla on tytär, hän on melko yksinäinen eikä tule toimeen veljiensä ja sisartensa kanssa. Jos otat hänet mukaasi, johdatan teidät putoukselle. Sopiiko?
Kiitos, Selene! Tietenkin sopii, mutta missä...
Ennen kuin ehti lopettaa, Helios näki, kuinka taivaalta laskeutui hänen luokseen pieni vaaleanvalkoinen kuunsäde.
Olen Hekate, sanoi tyttö hiljaa.
Hän ei ollut lainkaan kuin Heliosin sisaret. Sisaret olivat kirkkaita, jatkuvasti häikäisevää valoa säteileviä ja kuohuivat kuin vulkaaninen laava. Hekate oli kuin sitruunaperhonen, joka istuu jasmiinipensaalla. Hänessä oli yhtä paljon kevyyttä, luonnollista hienostuneisuutta ja yksinkertaisuutta sekoittuneena johonkin hämmästyttävään. Niinpä Helios ei voinut lakata katsomasta häntä.
Kuunsäde tutki myös uutta tuttavaansa. Häntä hämmästytti, kuinka monta sävyä hänessä yhdistyi meripihkankeltaisesta tummanoranssiin, ja kuinka ne hohtivat toisiaan vasten.
Nämä värit olivat kuin osallistuneet kilpailuun »Kumpi on kirkkaampi», jos sellainen olisi olemassa. Samalla ne eivät kuitenkaan peittäneet toisiaan, vaan sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten keitettäessä puolukkahilloa.
Molemmat sankarit olisivat voineet keksiä toisilleen vielä kasan vertauksia ja metaforia, mutta Kuu keskeytti heidän niukkasanaisen tutustumisensa. Oli aika lähteä.
Hekate ja Helios eivät ryhtyneet vastustelemaan, vaan lähtivät seuraamaan Selenestä lähtevää valoa. Matkalla he kertoivat toisilleen elämästään.
Kävi ilmi, ettei Hekate ollut tiennyt Auringon olemassaolosta, kuten Helios ei aikoinaan tiennyt Kuusta. Sitten he alkoivat jakaa unelmiaan ja olivat yhtä mieltä siitä, että molemmat halusivat matkustaa ja oppia paljon uutta.
Hekate ja Helios huomasivat olevansa kuin kaksi marjaa samasta oksasta. Ja kuinka suuri onni olikaan, että he olivat tavanneet!
Koska sankarit eivät hetkeksikään vaienneet, he eivät huomanneet saapuvansa Taikaputoukselle. Jäljellä oli enää ylittää silta, mutta heti kun he lähestyivät sitä, tietä tukki heiltä jättimäinen käärme.
Minun nimeni on Pytoni. Mitä te täällä teette?
Tulimme hakemaan aarteita, sanoi Helios teeskennellyllä, matalalla äänellä ja asettui Hekaten eteen olkapää edellä.
Haha! Tiedättekö, kuinka monta teidän kaltaistanne on tullut tänne? Eikä kukaan ole vielä päässyt läpi! Voitte toki yrittää: ratkaiskaa arvoitukseni! Annan teille kolme yritystä.
Olen varma, että selviämme, sanoi Kuunsäde rohkeutta kokoten tiukalla äänellä.
Kuinka itsevarmoja, hyvä on, tässä arvoitukseni:
Se on jotain, mitä kaikki eivät elämässään löydä,
mutta kun se on löytynyt, vaali sitä,
älä anna kenenkään viedä sitä pois!
Lapset vilkaisivat toisiaan. Auringonsäde kuiskasi Hekatelle, että valkokultaisen timanttikruunun voivat ostaa vain äärimmäisen rikkaat ihmiset, ja todennäköisesti Pytoni tarkoitti juuri sitä. Tyttö oli samaa mieltä.
Tiedämme vastauksen!
Yllätä meidät.
Valkokultainen timanttikruunu!
Tietenkin... ei! Voi, minä jo huolestuin. Mutta nyt ymmärrän, ettei minulla ole aihetta huoleen. Teillä on vielä kaksi yritystä. Kiirehtikää, työtä on paljon.
Anteeksi, olin varma, että tämä oli oikein, sanoi Auringonsäde syyllisenä ja kääntäen katseensa sivuun.
Ei hätää, Helios, meillä on vielä mahdollisuus. Hmm, ehkä hän tarkoittaa Peregrine-helmeä? Sitä pidetään maailman kalleimpana ja suurimpana!
Luulen, että olet oikeassa. Hei, Käärme, arvasitko helmen?
Kuinka uhkarohkea olet, typerä pentu! Ei, taas meni harhaan. Teillä on jäljellä vain yksi vastaus. Miettikää tarkkaan, odotan.
Sankarit hämmentyivät. Mitä muuta voi olla sellaista, mitä ei elämässään löydä, ja jota sitten vaalii niin? Heliokselle valkeni! Kuun sanat ystävyydestä kaikuivat hänen päässään.
Hän kysyi Hekatelta:
Uskotko minuun?
Myönteisen vastauksen saatuaan hän esitti arvauksensa Pytonille, joka nyökkäsi ilmeisen hämmästyneenä.
Käärme ei osannut sanoa mitään: joko harmistuksesta tai päinvastoin ilosta. Hän vain väistyi reitiltä ja antoi riemuitsevien voittajien kulkea.
Hekate ei voinut hillitä tunteitaan ja suuteli Heliosta poskelle kiitokseksi, mikä sai jo valmiiksi hehkuvat posket leimahtamaan punaisiksi. Tyttö teeskenteli kohteliaasti, ettei huomannut mitään, ja he ylittivät sillan ilman esteitä.
Lopulta heidän eteensä avautui uskomattoman kaunis Taikaputous. Se oli vielä parempi kuin tarinoissa ja mielikuvituksessa. Sitä on mahdotonta kuvailla, niin kaunis se on.
Lähestyessään sitä nuoret matkailijat näkivät kyltin, jossa luki: »Jokainen, joka on päässyt tänne, on jo rikas».
Helios muisti taas Selenen sanat todellisista jalokivistä. Hän ei enää epäillyt tämän viisautta ja katsoi kiitollisena taivaalle ja sitten Hekateen.
Tämän silmät hymyilivät, ja Helios tajusi, että Hekate oli ymmärtänyt kaiken jo alusta asti, mutta antoi hänelle mahdollisuuden päästä totuuteen itse.
Auringonsäde tarttui tytön käteen ja lähti kulkemaan hänen kanssaan eteenpäin tutkimaan valtavaa, ihmeellistä maailmaa.