Pienessä kylässä meren rannalla asui tyttö nimeltä Annukka. Hän asui äitinsä ja isänsä kanssa pienessä talossa. Talon piha oli täynnä kauniita kukkia, joita tyttö hoiti yhdessä äitinsä kanssa, ja isänsä kanssa Annukka kävi usein kalassa.
Illoilla tyttö rakasti käpertyä lämpimän peiton alle, äiti toi hänelle kuumaa teetä lämpimän piirakan kera ja luki tyttärelle satuja. Annukka odotti aina innolla uutta tarinaa, sillä niissä tapahtui aina ihmeitä.
Eräänä kauniina iltana äiti kertoi tytölle uuden sadun kauniista prinssistä, joka rakastui nuoreen tyttöön ja vei hänet ylelliseen linnaansa.
Kun äiti sammutti huoneen valon ja toivotti tyttärelle hyvää yötä, tyttö asettui mukavasti ja alkoi haaveilla, että jonain päivänä hänenkin elämässään kohtaisi prinssi, joka rakastaisi häntä, he asuisivat yhdessä suuressa ylellisessä linnassa, ja hän suojelisi ja varjelisi häntä aina kaikilta vastoinkäymisiltä.
Joka päivä Annukka kuvitteli, että linnan pihalla kasvaisi mitä moninaisimpia kukkia, siellä olisi myös valtava puutarha hedelmäpuineen. Hän kauniissa mekossa istuisi aurinkoisena lämpimänä päivänä varjossa rehevän omenapuun alla ja lukisi uusia mielenkiintoisia taikasatuja. Prinssin kanssa he eläisivät pitkään ja onnellisina, eikä kukaan voisi erottaa heitä toisistaan.
Aika kului, ja pienestä tytöstä kasvoi nuori, kaunis nainen. Hänen vanhempansa olivat kuolleet muutama vuosi sitten, ja nyt hän asui pienessä talossaan meren rannalla aivan yksin. Taloustöissä häntä auttoi vanha mummo, joka jo lapsuudesta asti oli suhtautunut tyttöön kuin omaan lapsenlapseensa, ja Annukka puolestaan auttoi mummoa kotitöissä, kasvimaalla ja puutarhassa.
Eräänä iltana, kun nuori kaunotar oli jo sammuttanut talon valot, sytyttänyt yövalonsa, jonka äärellä äiti oli vielä lapsuudessa lukenut hänelle satuja, ja asettunut mukavasti, oveen yhtäkkiä koputettiin.
Kuka siellä?
Tyttö kysyi hämmästyneenä.
Vastaukseksi vain hiljaisuus. Annukka meni ovelle ja kuunteli tarkasti. Yhtäkkiä kuului taas koputus, määrätietoisempi kuin aiemmin.
Kuka siellä nyt on? Miksi ette vastaa?
Uteliaisuus voitti tytön, ja hän avasi oven varovasti. Kynnyksellä seisoi kaunis valkoinen hevonen. Sen pitkä aaltoileva kultainen harja ulottui melkein lattiaan asti, ja kultaiset kaviot loistivat kirkkaana.
Mistä sinä olet tullut?
Annukka huudahti.
Missä isäntäsi on? Miksi olet ihan yksin näin myöhään?
Hevonen vain pudisteli päätään levottomana, ikään kuin houkutellen tyttöä metsään.
Mikä on hätänä? Miksi olet noin huolissasi?
Silloin hevonen nousi takajaloilleen ja hirnaisi niin, että tyttö perääntyi säikähtäneenä.
Haluatko, että tulen mukaasi? Siksi koputitko ovelleni? Hetki, hetki, otan vain neuleen päälle, odota, kiltti!
Annukka heitti heti neuleen päälleen, puki kengät jalkaan ja ryntäsi ilta-vieraan perään. Joutuessaan tiheään, pimeään metsään, johon hevonen oli hänet johdattanut, tyttö näki yhtäkkiä maassa nuorukaisen verisen ruumiin. Annukka luuli nuorukaisen olevan kuollut, kumartui hänen ylleen ja kuuli yhtäkkiä sydämen lyönnit.
Hän elää!
Hän huusi.
Joku, auttakaa!!!
Mutta metsässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, eikä ketään ollut lähellä. Annukka yritti nostaa nuorukaisen hevosen selkään, mutta voimat eivät riittäneet.
Ja silloin metsä valaistui kirkkaalla valolla, ikään kuin yöstä olisi tullut päivä, ja tyhjästä ilmestyi kaunis tyttö. Hän heilautti taikasauvaansa, ja Annukka tunsi yhtäkkiä voimistuvansa. Pelastaja nosti nuorukaisen ja nosti hänet hevosen selkään, joka kuljetti heidät molemmat Annukan kotiin.
Päivä kului, nuorukainen tuli tajuihinsa. Tyttö hoiti häntä koko yön, ei päästänyt silmistään, keitti yrttijuoman mummon reseptin mukaan ja juotti nuorta miestä koko yön.
Jonkin ajan kuluttua Annukka ja nuorukainen menivät naimisiin, osoittautui, että hän oli prinssi ja asui ihanassa linnassa.
Tyttö muisti, kuinka kauan sitten äiti oli hänelle sanonut:
Tyttöseni, kun kasvat isoksi, tapaat varmasti oman prinssisi, joka rakastaa sinua, suojelee ja varjelee! Usko unelmaasi, ja satu tulee kotiisi ja kaikki unelmat toteutuvat.
Ja silloin Annukka ymmärsi — siellä metsässä, kun tytöllä ei ollut enää voimia jäljellä, satua auttoi häntä. Entä sinä, luetko satuja, uskotko ihmeisiin?
